Tietoa meistä

Olen Samira Antila ja opiskelen eläintenkouluttajaksi. Koirien kanssa harrastamista ja kouluttamista on takana jo 16 vuotta. Miksi olen hyvä valinta auttamaan? Siksi että olen itsekin ensin epäonnistunut ja käynyt läpi ison osan koiraongelmia oman koirani kohdalla. Tämä on se syy miksi voin auttamisen lisäksi myös samaistua ja ymmärrän paremmin myös omistajan näkökulman.

Ensimmäinen koirani Venla saapui kotiimme helmikuussa 2010. Kyseessä oli Bordercollien ja Suomenajokoiran vahinkopentu jolle halusin tarjota kodin. Vaikka koko elämäni olin elänyt koirien keskellä niin koiran omistaminen toi paljon yllätyksiä ja ongelmia. Ensimmäiset viikot oli pumpulin puhdasta ja pennun tuoksuista ihanaa arkea. Kaikki oli uutta ja ihanaa kun vihdoin oli saanut sen täysin oman koiransa. Pentuarki sujui hyvin ja täysin ongelmitta. Otin vapaata ja vietin pennun kanssa paljon aikaa. Olin tutustunut paljon eri kirjallisuuteen ja katsonut luentoja koiran hoitamisesta ja kouluttamisesta.

Nuoruus iässä alkoi näkymään haasteita. Koirasta alkoi tulla reaktiivinen ja ahdistumaan yksinoloista. Ensimmäiset vastaukset apu kyselyihini oli että koiraa ei vaan ole tarpeeksi opetettu ja että se turhautuu yksin ollessa kun en aktivoi sitä tarpeeksi. Tein itselleni listaa asioista joihin olimme jo tutustuneet ja mitä vielä voisi opetella. Lisäsin arkeen myös lisää liikuntaa ja aktivointia. Lopulta tilanne oli se että koira oli tuhonnut jo puolet 75 neliön asunnosta ja ison osan irtaimistoa. Sohvat oli revitty, väliovet hajalla, kenkiäkin löytyi hyvällä tuurilla kaksi mutta samaan jalkaan, myös kaikki koiran omat pedit ja lelut revittiin välittömästi. Ulkona käyminen alkoi olla mukavan yhdessäolon sijaan pelkkää haukkukiljuntaa kaikelle mikä liikkui, tai no saattoi edes liikkua. Tässä kohtaa olin käynyt jo monia verkkokursseja ja ottanut yhteyttä useampiin koiran kouluttajiin mutta mitään muuta en niistä saanut kun laskun.

Koira alkoi olla tikittävä pommi. Aggressiivisuus oli enää ainoa asia mitä keksin ongelmista puuttuvan. Miten ihmeessä koira saattoi muuttua niin paljon ja unohtaa kaiken opetetun? Ahdistus oli jo niin suurta että tekemisen loputtua koira järsi jo tassujaan. Kivut saatiin pois suljettua ja parisuhdekin oli siinä pisteessä että jompi kumpi lähtee koira tai puoliso. Silloin tajusin myös miksi tv-sarja "Isännän ja koiran käytöskoulu" oli alkuperäiseltä nimeltään "It's me or the dog". Samaan aikaan kuitenkin onnistuimme täydellisesti agility-radoilla. Sain luvan yrittää koiran kanssa vielä kerran. Yhden ainoan kerran. Mikäli en onnistu, joudun tekemään päätökseni. Vaikka silloin ajattelinkin että totta kai valitsen koirani niin tiesin kuitenkin myös ettei koiran ole hyvä olla.

Aloin siis etsimään edelleen uusia kouluttajia ja katsomaan entistä enemmän luentoja. Tällöin tuli vastaan myös ensimmäiset koirankouluttaja kurssit. Tutkin koirien historiaa, susien käyttäytymistä sekä silloin paljon pinnalla ollutta johtajuusteoriaa. Lopulta tein tarkan suunnitelman jonka mukaan aion edetä. Siinä vaiheessa myös tajusin, että jokainen kouluttaja oli siihen asti etsinyt vikoja ainoastaan koiran aktivoinnista ja ollut sitä mieltä että en tarjoa aktiiviselle koiralle tarpeeksi. Totuus kuitenkin oli että tein liikaa. Tämän takia ongelmat alkoivat vasta myöhemmin. Koirahan kyllä osasi alkuun olla yksin ja hillitsi itsensä täydellisesti. Olin kuitenkin päätynyt itse virittämään tämän pommin siihen pisteeseen että vire jäi päälle eikä koira kyennyt enää normaaliin elämään vaan eli jatkuvassa stressitilassa. Agility oli ainut asia joka oltiin korkeassa vireessä opeteltu ja siitä syystä se kokoajan onnistuikin.

Edistystä alkoi näkymään ja lopulta kaikki oli historiaa, paitsi koira ja imurin tappaminen. Sitä jatkui kaikki 13 vuotta. Sen osalta ajattelin että voin kyllä imuroida koiran ollessa ulkona. Vihdoin koira oli taas ihana oma itsensä ja otti vastaan uusi oppeja. Huonekaluja sai vaihtaa uusiin ja ehjiin eikä mitään tarvinnut piilottaa lähtiessä. Eteiseen unohtunut roskapussikin sai olla paikoillaan. Venla myös sai koirakaveriksi Parsonrusselinterrierin sekä kaksi ihmislastakin rakastettavaksi. Koskaan ei enää tullut ongelmia ja lapsetkin saivat kaikessa rauhassa leikkiä ja valitettavasti myös unohdella lelujansa pitkin taloa. Venla ei koskaan ollut enää ongelmakoira. Vaan maailman paras ystävä joka opetti mitä helvettiä elämä ongelmakoiran kanssa on ja kuinka siitä lopulta voi selvitä yhdessä voittajana.

Siitä asti olen halunnut olla muille avuksi sillä jokainen ansaitsee onnellisen ja tasapainoisen elämän rakkaan koiransa kanssa! 

Venlan muistoa ikuisesti kunnioittaen ♥ ️